Turpa Kii!

”Kyllä se siitä, ei ole enää paljoa jäljellä”, ”nuku vielä kun voit, vauvan syntymän jälkeen et nuku enää vuosiin”, ”oletko varma että odotat vain yhtä lasta kun sun vatsa on niin iso”, ”se on vain väliaikaista” jne… Nämä ovat juuri ne asiat jotka saa mun veren kiehumaan.

public.jpeg

Ajattelin vielä purkaa mun oloa tänne kerran vielä ennen synnytystä. Joku osaa varmaan päätellä edellisistä postauksista ettei tämä raskaus ole sujunut ongelmitta.

Niin paljon olisin toivonut että kaikki olisi edennyt normaalisti ja että vointi olisi ollut hyvä loppuun asti.

Olin pitkän ja synkän talven jälkeen odottanut innolla tulevaa kesää. Auringonpaistetta ja lämpöä. Kivoja kesäjuttuja kavereiden kanssa ja ihania viimeisiä hetkiä ennen kun uusi perheenjäsen saapuu. No ei ihan mennyt niin kuin olin odottanut. Jäin jo alkukesästä sairaslomalle mutta yritin kuitenkin ylläpitää normaalia elämää ja rutiineja täällä kotona. Kuitenkin aika aikaisessa vaiheessa kroppa ei vaan ollut enää yhteistyöhaluinen ja jäin aika pitkälti kodin vangiksi.

Herätyskello soi 09.00 taas yhden huonosti nukutun yön jälkeen. Nousen vaivalla sängystä ja raahaudun alakertaan. Mittaan verensokerit ja teen taas samanlaisen ruisleivän kun kaikkina muinakin aamuina. Kännykkään laitan ajastimen päälle että muistan taas tunnin päästä mitata verensokerit. Katson aamupalan jälkeen kelloa ja lasken kuinka pitkäksi aikaan voin yrittää vielä nukkua ennen kun pitää seuraavan kerran syödä. Väsyttää ja haluaisin nukahtaa mutta lonkkaa ja selkää särkee ja en löydä hyvää asentoa eikä uni muutenkaan tule. Kello on yhtäkkiä taas niin paljon että pitää syödä joten heitän makaroonilaatikon mikroon ja vedän sen naamariin. Katon netflixistä jotain ja yritän nukahtaa mutta olin taas unohtanut ikkunan auki ja ulkona huutaa kesälomalla olevat lapset. Ei muuta kun ikkuna kiinni ja uusi yritys. Uni ei tule. Sehän olisi ruoka-aika taas. Takaisin keittiöön.. Katson taas kelloa ja toivoisin että aika menisi nopeammin, että olisi taas ilta ja saisi mennä ”nukkumaan” ja toistaa kaiken tämän taas huomenna. Leipä on loppu ja pitää käydä kaupassa. Laitan kengät jalkaan ja lähden kävelemään lähikauppaan joka sijaitsee 50m päässä, tien toisella puolella. Jo muutaman askeleen jälkeen alkaa vatsassa painaa ja supistaa sen verran että melkein hiivin loppumatkan. Kun pääsen kotiin on pakko päästä istumaan koska joka paikkaan sattuu. Jään selailemaan kännykkää ja katson kateellisena kun kaikki muut ihmiset nauttivat kesästä. Yritän loppuun asti pysyä positiivisena mutta kyyneleet puskee väkisin läpi ja olo on kaikkea muuta kun iloinen. Olo on yksinäinen. Odotan että mies tulisi töistä kotiin ja että olisi joku kenen kanssa jutella mutta siihen on vielä monta päivää. Pääsispä jo synnyttää.

Näin olen viettänyt suurimman osan tästä kesästä. Olisin tehnyt mitä vaan että olisin voinut olla töissä pidempään. Kun joku on kysynyt vointia ja olen ollut rehellinen niin olen melkein aina saanut kuulla sen saman lauseen, ”lepää ja nuku vielä kun voit” ja ”se on kohta ohi”. Näin kun on monta kuukautta yrittänyt tsempata niin ei paljoo auta. Uskon että lapsen syntymän jälkeen saan nukkua paljon enemmän ja paremmin kun mitä olen nukkunut nämä viimeiset kuukaudet. Ja kyllä olisin paljon mielummin tehnyt muutakin kun maannut kotona 3 kuukautta putkeen.

En hae tällä postauksella kenenkään sääliä vaan halusin kertoa rehellisesti miten täällä on asiat mennyt. Harmittaa tottakai että en ole voinut oikein kunnolla iloita ja nauttia raskaana olemisesta. Nyt vaan toivon että lapsi syntyy terveenä ja kaikki tämä on varmasti ollut sen arvoista ❤️

public.jpeg